Oula Salokannel
Tulossa
|
Teokset
|
Bio
 

 
Isakin kirkko
 
pienoismalli 1:40, vitriini, haastatteluista koostettu videoteos
 
Annu Wileniuksen kanssa, 2010
 
 

Porin Puuvilla / Värjäämö, Pori, Paljas talo -näyttelyssä 29.5.-20.6.2010

Yhteistyössä mukana: Pauli Koskimies, Ari Lahtinen, Hannu Louhema

 

Porin 8. kaupunginosassa Siltapuistokatu 21:n tontilla, jota tänä päivänä hallitsee tiheähkö pusikko, sijaitsi vuosina 1911-1983 Isakin kirkkona tunnettu talo. Kunnioittaaksemme paikan asuinhistoriaa, teetimme Isakin kirkosta pienoismallin ja valmistimme sille vitriinin. Sijoitimme tämän installaation pusikkoon Isakin kirkon edesmenneelle paikalle.

Rakennuttajansa Isak Mäkelän mukaan nimetyn vuokrakasarmin asukkaat olivat keskimäärin köyhää väkeä: tehdastyöläisiä perheineen, työkyvyttömiä ja tilapäisesti majoittuneita. Isakin kirkossa asui samanaikaisesti parhaimmillaan jopa noin 60 vuokralaista. Kerrotaankin, että itseoppinut rakennusmestari Isak Mäkelä rakensi taloon asunnon aina kysyttäessä ja tarpeen vaatiessa — muuttamalla tilajärjestystä, pystyttämällä väliseiniä ja hyödyntämällä mutkikkaimmatkin kattotilat asuintarkoitukseen. Mäkelä oli myös taitava haalimaan kaikkea rakennustarpeiksi soveltuvaa materiaalia. Niinpä Isakin kirkkoon käytettiin myös Porin entisen puusillan, Charlotan, purkulautaa.

Isak Mäkelän talo olikin nimensä mukaisesti kuin “Iisakin kirkko”. Se kasvoi vähitellen ja ajan kanssa, luultavasti vailla lopullista suunnitelmaa. Voi ajatella, että Isakin kirkon erityisyys on juuri tavassa asuttaa vaihtelevan kokoista joukkoa. Rakennusta ei lähtökohtaisestikaan voitu tehdä “valmiiksi” tai saattaa rakennuspiirustusten mukaiseksi, koska asuminen merkitsi muunneltavuutta elämäntilanteiden mukaan. Isakin kirkko on kuin arkkitehtoninen esimerkki siitä, miten talon tarkoituksena on asuttaa, eli toimia ja muotoutua asuinsijana. Sillä vain asumalla voi taloista tulla koteja; talo asutaan.

Ihmeteltyämme aikamme tuota Isakin kirkon tontin
täyttävää hyvinvoivaa pusikkoa, jonka latvuston
korkeuksissa olivat asustaneet lukemattomat henkilöt eri kokoisissa ullakkohuoneissaan, tulimme myös miettineeksi aikaa itsetehtynä ja hyvin konkreettisena elintilana. Jos koemme ajan jatkumona, olemme kiinnitetyt siihen paitsi käytännön toimiemme, myös jatkumoon viittaavien merkkien tai jäänteiden kautta. Edessämme saattavatkin olla niin sanotusti vaikeat ajat aina silloin, kun nopeaa rakennemuutosta läpikäyneiden taajamien lähihistoriallisia ja maastoon perustuvia “kiinnitysalustoja” puhdistetaan, käännetään ympäri, lakkautetaan ja, turvallisuuden nimissä, otetaan hallintaan.

Modernistinen ideaali uuden ympäristön luomisesta kantaa sisäänsä kätkettyä käsitystä ”uudesta ajasta”, tulevaisuudesta, joka on erotettu vanhasta ja menneestä; toisaalta tämä unelma löytää muotonsa myös “ajattoman” tilan ideassa. Läpikotaisin mallinnetun, standardisoidun ja tuotteistetun lähiörakentamisen ehdoilla toteutettu ympäristö, josta alustan jäänteet lähes puuttuvat, on ajallisesti ikään kuin pysäytetty arkkitehtonisen tulevaisuuskuvan umpioon, "visioon". Näissä visioissa ympäristö voidaan tuottaa alusta pitäen kuin tyhjästä, “puhtaalta pöydältä”. Asukkaan onkin synnytettävä lähi(ö)historia vaikeimman kautta, jos ajallisen perspektiivin kokoamiseksi hänen on tuotava kaikki “jäänteet” lähiympäristöä kauempaa ja näin perustettava itse kiinnekohtansa alusta pitäen.

Modernistiseen uudisraivaushenkeen kriittisesti suhtautuvaa asennetta näyttäisi olevan vaikeaa saattaa käytäntöön asuinympäristöjä suunniteltaessa ja rakennettaessa. Pusikkoa kasvava tontti, jonka maannoksista pilkottaa punaisia tiiliä — Isakin kirkon perustukset — palauttaa tämän kysymyksen "ajan käytännönläheisyydestä" alas maanpinnalle, nostaen sen näin myös päivänvaloon, käsitettävyyden tasolle. Uskomme, että Isakin kirkon kaltaiset “ajalliset tiheiköt”, hallitsemattomat pusikot ja joutomaat, ovat kaupunkirakenteelle arvokasta materiaalia, varsinkin tulevaisuutta silmällä pitäen.

Haastattelimme Isakin kirkon muistaneita ja siellä itse asuneita henkilöitä. Näistä videotaltioinneista koostamamme teos oli esillä Porin Puuvillan Generaattorigalleriassa. Haastatteluista tuli kiinnostavasti läpi käsitys ajan luonteesta eräänlaisena paradoksaalisena kehityskulkuna: vaikka Isakin kirkon on toisaalta nähty kuuluvan 8. kaupunginosan slummiin, taloon liittyvät muistot olivat lämpimiä, eikä niissä myöskään köyhyydessä ryvetty. Lisäksi, "Hänestä" (Jumalasta) johtuen on Suomi “johtava maa teknologisessa kehityksessä” ; "on radiota, on kännykkää". Mutta samanaikaisesti “elintasomme on liian korkea”, “eikä tällainen kehitys voi jatkua” ; "...jos Hän... [päättää]". Kehitys kehittyy.

Yrittäessämme ymmärtää haastateltavamme ajatusta, saamme samanaikaisesti seurattavaksemme toisen, erityisesti tiedonvälitystä kuvaavan tarinan, joka yrittää nyt suorastaan kilpailla kuuluvuudesta edellä mainitun paradoksaalisen kehityskulun päällä ja taustalla. Haastateltavamme vaimolla on muisto Isakin kirkon lähellä sijaitsevasta lapsuudenkodista ja sen ensimmäisestä radiosta: "Se oli ihme kun radio oli tullu ... sillon kun sota-aikana ikkunasta katteltiin kun Poria pommitettiin. Oli tuolla pellolla pommisuoja. Ja sitten [radiossa] sanottiin et olkaa kotona vaan, ei meille pommia tule. Ja siel me katottiin ikkunas, niinku sanoinkin, kun pommit puttoo." Muistuma uudesta ja ihmeellisestä radiosta silloisen informaation perustana on ehkä täysin viattomasti lausuttu huomio edellä mainitun jumalallisen johdatuksen rinnalla. Silti päättäväisesti loppuun asti kerrottuna kuulostaa vaimon väliintulo melkeinpä kuin pyrkimykseltä näyttää, osoittaa, miehensä kehitysnäkemyksen tuolle puolen; paradoksaalinen kehitysusko kun on myös osa sitä jäänneperustaista aikakäsitystä — jatkumoa, jota konkreettisten asioiden ja fyysisen asuinympäristön merkityksellisyydet ylläpitävät. Olemme siis ikään kuin korkeimman kädessä maallisine rikkauksinemme ja elintasoinemme, radioinemme, kaikkine kiinnitysalustoinemme.

 


 

 

 

 

 

 

 

 


 

 

 

 

 

 

Takaisin valikkoon